Vain sinä voit kertoa oman tarinasi
Maailman muutosvauhti sen kuin kiihtyy. Ympäriltä häviää ennen niin välttämättömiä esineitä ja asioita. C-kasetit, puhelinkopit ja sekkivihot ovat nuorille yhtä outoja kuin meille keski-ikäisille ruokatarvikkeiden säännöstely tai joppaus; hämäriä sanoja muinaisilta ajoilta. Sanat heräävät eloon jos tapaan ihmisen, joka liittää niihin oman kokemuksensa. Kertoo vaikka kuinka ihmeellisiltä ensimmäiset makeiset tai appelsiinit maistuivat sodan jälkeen.
Kun lähipiirissä ei ole muistelijoita, kertomuksia löytää kirjoista. Mutta kenen kertomuksia ne ovat? Historiankirjoissa ovat ehkä faktat kohdallaan, mutta ne eivät kosketa samoin kuin tavallisten ihmisten elämäntarinat, jotka tuovat menneen elämän kosketusetäisyydelle. Varsinkin jos ne kertovat oman suvun ja kotiseudun tarinaa.
Mitä lähempää tarinat ovat, sitä enemmän ne kiinnostavat. Oman suvun historian pohtiminen auttaa ymmärtämään itseä. En ole irrallinen persoona, syntynyt tyhjästä, vaan menneiden sukupolvien kokemukset vaikuttavat siihen, millainen olen, ja kuinka suhtaudun maailmaan. Kertomusten avulla tiedän mistä mullasta juureni kasvavat.
Jokaisen ihmisen elämäntarina on ainutlaatuinen. Kukaan muu kuin sinä ei ole nähnyt maailmaa juuri sellaisena, ei kokenut samoja asioita samalla tavoin. Jos sisarukset kirjoittavat lapsuudestaan, tuloksena on todennäköisesti hyvin erilaisia tarinoita. On turha kiistellä siitä, kuka muistaa ”oikein”. Muisti ei ole objektiivinen totuus, vaikka haluaisimme niin kuvitella.
Ajatteletko ettei ole kirjoitettavaa kun elämässä ei ole tapahtunut mitään erikoista? Se, mikä tänään on tavallista, on kuitenkin aivan kohta erikoista. Kuinka näköpuhelut hallitseva nykyteini voi ymmärtää millaista oli elämä, kun kylässä oli vain yksi lankapuhelin ja sekin naapurissa? Tai kuinka jännittävää oli osallistua oppikoulun pääsykokeisiin tai katsella ensi kertaa värillistä tv-lähetystä?
Kirjeet olivat aikanaan jälkipolville hyvä tietolähde edellisten sukupolvien elämästä. Entäpä nyt, kuka arkistoi tekstiviestejä? En minä ainakaan. Sähköpostitkin tuppaavat häviämään bittiavaruuteen. Nyt olisi entistä arvokkaampaa kirjoittaa muistiin kokemuksia ja tapahtumia tavallisen ihmisen tavallisesta arjesta.
Samalla kun muistelukset ovat lahja jälkipolville, kirjoittaminen auttaa jäsentämään omaa elämää, ymmärtämään omien valintojen syitä tai paloittelemaan suuria suruja pienemmiksi, helpommiksi kestää. Muistoja on kaikilla, ne odottavat vain tilaisuutta päästä esiin.
Arja Vasama
Lapin kirjallisuusseura ry