Hetkenä kuulakkaan, ruskaisen syysaamun
oli Lapin väestön taas evakkoon lähdettävä,
jo toisenkin kerran rakas kotiseutu jätettävä.
Ovia sulkiessaan miettivät, vieläkö palataan
vai joko surut ja jäähyväiset oli nyt itkettävä.
Olivat jo kukkineet kesän kullerot keltaiset,
hohtaneet lapinvuokot, hillankukat valkoiset,
taivaalla kurkiaurat ja pois liitävät joutsenet.
Tiet täyttyivät vaunuista ja evakkojonoista
Ruotsiin ja Pohjanmaalle nyt sodan jaloista.
Aseveljeys oli muuttunut Moskovan ehtoina,
entistä aseveljeä kohdeltiinkin nyt vihollisena,
nuorten miesalkujen voimalla karkotettavana.
Mutta Saksa teki Lapille valtavat hävitykset,
suuruudeltaan aivan ennen näkemättömät.
Poltetun maan taktiikalla Lappia tuhottiin.
Rovaniemen kauppala tuhkaksi poltettiin,
asuinalueet ja laajat maastot miinoitettiin.
Reiteillä hentoinen tuoksu vaivaiskoivunkin
vaihtui välillä aromiin saksalaisten konjakin.
Keväisen sinisen taivaan alla hankikelit tulivat,
kiepeistään valkoiset riekotkin ylös kiemaisivat
ja lopulta Norjan rajalle saksalaiset väistyivät.
Rauha saavutettiin ja kyyneleet pois pyyhittiin,
toiveikkaina evakkomatkoilta raunioille palattiin.
Mustan tuhkan ja miinojen keskeltä urheasti nousten
aloitti Lapin väestö ponnekkaan jälleenrakentamisen,
sydämissä itsenäinen Suomi ja vapaus vuosien tulevien.
Kovalla työllä, toivolla, toiminnalla ja voimalla rukousten
varmisti tämä katajainen kansa elämänsä jatkumisen.
Leena Aalto