Hankikannolla kirmatessa, metsäsaamen mailla matkatessa,
kohtasivat katseet ja kohtalot, elämässä ikimuistoisessa.
Kevättulvien, jäiden lähtiessä, poron vasojen syntyessä
oli neito jo hellästi sylissä, kuin valkoinen riekko kiepissä.
Kesäaurinko tunteet herätti, lämmitti metsätkin marjaisat.
Rakkaus rinnat täytti, olivat joutsenet ja suviyöt niin valkeat.
Horsmapellot kauas loisti, tulvaniityiltä heinää niitettiin.
Valoisina iltoina soudeltiin, jokien varsilla lohta pyydettiin.
Viilenevän syyskesän tullessa talvea varten metsästettiin
porojen rykimäaikaa seurattiin ja rauhallisesti elettiin.
Luonto oli ruskan väriloistossa hehkuva, kauneimmillaan
ja ensilumi loihti merkkejä routaan ja talveen tulevaan.
Vuodenajat antoivat ajalle merkitystä ohjaten elämää.
Joulun kaamosaika oli hiljaista, viileän sinisen hämärää.
Pakkastalven päivinä Lapissa oli jo kylmää ja pimeää,
tuiskut pieksivät helmikuussa seutuja, lumista metsää.
Metsäsaamelaiset olivat aina arjessaan luontoa lähellä,
vaalivat asuinalueita hyvillä teoilla ja sydämen lämmöllä.
Metsät, järvet, joet tunnettiin ja kalastusvälineitä tehtiin.
Korpia, kairoja vaellettiin ja uusia pyyntipaikkoja etsittiin.
Niin tulivat jälleen hankikantokelit, myös jäidenlähtö joessa.
Kirkkaat lapsen silmät jo katselivat kevätauringon valossa
jylhää maisemaa ja elämän lintua – valkoista riekkoa lumessa,
metsäsaamelaista sielua ja jatkuvuutta hellästi suojelemassa.
Leena Aalto