Siellä Petsamon tuntureilla astelit silloin,
suvituuli pyyhkäisi vienosti poskeasi.
Silmin jäämeren sinisin katselit illoin,
jokilaaksoissa jylhää, ylvästä seutuasi.
Sydän paljakoilla sykki nuoruudelle,
aallot kuohuivat pohjoisen rannalle.
Varvut hohtivat väreissään kulkijalle,
usko huomiseen toi toivoa tulevalle.
Mutta kuin se olisi ollutkin vain unta,
unta onnesta, luonnon ja vapauden.
Sydämeen jäikin nyt kaipuu tumma,
mielen maisemaksi unikuvat muistojen.
Rakas kotiseutu kun rauhan ehtona luovutettiin,
pala sielusta ja omasta kielestä jo kadotettiin.
Päivä päivältä kuitenkin tulevaisuutta rakennettiin,
uuteen elämään ja onneen jälleen lujasti uskottiin.
Leena Aalto