Minä olen suomenhevonen Anselma, mutta sano Ansku vaan, niin muutkin tekevät. Olen jo ikätamma, juhannuksen tienoolla tulee 17 vuotta täyteen.
Asustelen ja teen hommia Muurolassa Pisavaaran Eräratsut -tilalla, missä meitä on kahdeksan heppaa. Olemme siitä erikoinen lauma, että kenelläkään ei ole kenkiä. Tuulia-emäntä vain vuolee kaviomme kuntoon. Se on luonnonmukainen tapa, hän sanoo.
Hiansaaressa on mukavaa
Talvisin oleskelemme isäntäväen kodin lähellä aitauksessa vapaina. Useimmat vieraat haluavat ratsastaa, mutta hauskaa on näyttänyt olevan niilläkin, joiden kanssa on sujuteltu talvisella rekiajelulla tai kopsoteltu kesäauringossa kärryillä.
Kesät vietämmekin Rovaniemen Hiansaaressa, mikä ajatus saa meidät kaikki iloisesti hirnumaan. Saaressakin kuljeskelemme vapaina, lepäilemme ja uittelemme kavioita vedessä.
Hiansaaressa on tilaa kaikille. Minä en niistä hehtaareista niin tiedä, mutta Saul-isäntä sanoi, että niitä on 70. Siellä mahtuu tekemään monenlaisia retkiä ja voi viettää vaikka koko päivän meidän heppojen hienossa seurassa. Minusta on mukavaa oleskella turistien kanssa nuotiolla, kun savu pitää inisevät itikat loitolla.
Sitä olen jo monesti ajatellut, että ensimmäinen hääajelu on varmasti tämän kesän kohokohta. Se on tarkoitus tehdä niin, että minä vedän valkoisia vaunuja, joissa morsiuspari istuu juhlavasti ja heiluttaa hääväelle. Heti minun perässäni kaverini Sälli, komea ruuna muuten, vetää kärryissä apet ja anopit.
Ei sen puoleen, kyllä rennommatkin kärryajelut sopivat minulle hyvin.
Lauma on paras
Meidän lauman kanssa tekee yleensä töitä isäntäväki, Saul tai Tuulia Karppinen. Minut taitaa kuitenkin tuntea parhaiten vanha työkaverini Elina Nyqvist. Hän oli töissä edellisessä paikassa, josta meidän lauma muutti Pisavaaraan. Nytkin teemme Elinan kanssa silloin tällöin yhdessä hommia.
Elinan ja Tuulian mielestä minä olen oikein sopiva vaellushevonen, kun kuulemma olen rauhallinen ja tasainen luonteeltani. Hyväksi kasvattajaksikin ovat sanoneet.
Elina kertoo välillä tarinaa siitä, miten ratsastettiin leikkipuiston ohitse, Sälli oli mukana, samoin minun Aku-poikani. Aku ei ollut koskaan nähnyt leikkihevosta ja olisi innoissaan halunnut mennä puistoon tekemään sen kanssa tuttavuutta. Tietysti minä hörähdin ja hirnahdin sen takaisin. Pitää sitä vähän lasten perään katsoa.
Nautin elämästä ja lepäilen mielelläni rauhassa, mutta yksin olemisesta en pidä. Tunnen oloni mukavaksi, kun sieltä täältä kuuluu joku leppoisa ihahaa. Kun meitä kutsutaan satuloitaviksi, en taida useinkaan olla ensimmäisten joukossa lähdössä töihin, mutta ainakin viimeisenä tulen varmasti.
Teksti ja kuva: Riitta Tolonen