Hannele Virtanen asui nuorena jonkin aikaa Englannissa ja myös Kanadassa. Hänen nimensä osoittautui englantia äidinkielenään puhuville varsin hankalaksi. Monesti häntä puhuteltiin nimellä eikä hän tunnistanut sanottua Hanelia tai jotakin sinnepäin omaksi nimekseen.
– Kerran Englannissa istuin lääkärin odotushuoneessa. Sitten joku huudettiin sisään. Ajattelin, että kun muut ei nouse, niin kai se puhuu minulle, Hannele kertoo.
Tästä pienestä hankaluudesta huolimatta hän on tyytyväinen nimeensä.
– Minusta on kiva olla Hannele, hän hymyilee.
Tamperelaissyntyinen nykyinen rovaniemeläinen eläkeläisrouva ei kuitenkaan aina ole ollut Hannele. Murrosikään asti käytössä oli ensimmäinen kutsumanimi Tuula. Mutta sitten nuoren naisen mitta tuli täyteen.
– Veljeni meni naimisiin Tuulan kanssa. Kun he asuivat meidän perheemme kanssa samassa talossa, meitä oli kaksi etu- ja sukunimiltään samannimistä samassa osoitteessa. Minulla oli ystäviä ympäri Suomea ja kirjoittelin heidän kanssaan paljon. Postithan siinä meni ihan sekaisin! Ja tietysti meistä tuli sitten iso ja pieni Tuula.
Tuohon aikaan etunimen virallinen vaihtaminen ei ollut niin helppoa kuin nykyisin.
– Siitä oli ilmoitettava oikein lehdessä ja sen teinkin, minulla on se lehtileike tallella vieläkin.
Suomen kielessä muutamat monikkomuodot Hannelesta tuntuvat aika vaikeilta. Jos useammalla Hannelella on yhteinen hevonen, onko se Hannelejen, Hanneleiden vai Hanneleitten heppa?
– Minä sanoisin Hanneleiden, paitsi Tampereella pitäisi sanoa Hanneleitten. Eihän Tampereella osata deetä sanoa, Hannele virnistää.
Lapsuuden nimipäivistä Hannelella on mukavat muistot, koska äiti juhlisti päivää leipomalla jotain hyvää. Vieraitakin kävi nimppareilla, se kuului suvun keskellä tapoihin.
– Nykyään tulee vain lähetettyä tekstareita, Hannele huokaisee.
Entä miten tamperelainen on selvinnyt jo useita vuosia Lapissa?
– Sisulla ja huumorilla, kuuluu nopea vastaus.
Riitta Tolonen
