Kun autot alkavat kerääntyä perä perää parkkiin Norjan puoleisen Näätämön, Neidenin, sillan kupeeseen, on odotettavissa jotain tapahtuvaksi. Väki on matkalla alas rinnettä seuraamaan jokivarren käpäläverkkopyydystämistä.
Tämä kolttien perinteinen lohen pyydystämistapa on harvinainen näky. Ajankohdasta ei tiedoteta millään nettisivulla, mutta kilauttamalla kalastusoppaalle, onnistumme liittymään mukaan seurueeseen. Rannalla useampi mies selvittelee vihreää, punnuksin varustettua isoa verkkoa kalliolla. Toiset tälläävät kala-allasta valmiiksi ottamaan saalista vastaan. Verkkoon tartutaan useamman käden voimin, viritellään se ilmaan ja heitetään paikkaan, jossa lohet levähtävät ennen kovinta kosken kuohua. Veto alkaa heti ja muutaman nykäisyn jälkeen rannalle saadaan viisi kalaa. Isoin tuntuu olevan 15-kiloinen, toiset muutaman kilon painoisia lohia. Näinkös helppoa tämä lohen saanti on?
– Käpäläverkko on kolttien perinteinen kalastusmuoto, jota tietyin väliajoin saa joesta nostaa. Tiedän, että yksi perheistä keittää saaliista lohisopan kaikille halukkaille. Kyse on enemmänkin yhteisöllisyydestä ja omaan pöytään ruoan saannista. Myyntiin kalat eivät mene.
Näin tietää kertoa Atte Ikkala, Näätämöön neljä vuotta sitten asettunut nuorimies.
Pitkiä siimoja
Atte on ahvenmies. Tästä juontuu hänen asettumisensa pohjoiseen ja myös hänen kalastusyrityksensä, Galddoaivi Safaris -nimikin. Hän tuntee erämaajärvet Galddoaivin alueella, ja niiden isot ahvenet. Seudut tulivat tutuiksi jo pienenä, kun Atte perheen kanssa kävi pohjoisessa kalastamassa. Nyt kalastusopas Atte vie kalastusmatkaajat talvisin eri järville, ohjaa alkuun, neuvoo ottipaikat ja syötit. Kesät kuluvat enimmäkseen jokivarressa lohen perässä, toki kalastajasta riippuen kesällä pyydetään myös ahventa, harria, taimenta ja nieriää. Lohen pyyntitapa on perhokalastus, ja siinäkin Atte on haka.
Opas kurkistaa asiakkaansa, kalastajana itseään pitävän harrastelijan, parinkymmenen vuoden takaiseen perhorasiaan ja kelakokoelmaan, tarttuu käteen sattuneeseen siimarullaan ja pienellä vedolla napsauttaa vanhan siiman poikki. Säälittävän näköiset, markka-aikaan hommatut värkit näyttävät väsähtäneiltä. Siima on entinen, samoin ruostuneet, kulahtaneet perhoraukat peltirasiassaan ja muut retrohenkiset romppeet kalapussukassa.
– Ei näillä vehkeillä kannata kyllä lähteä. Vaihetaanpa alkuun nuo neopreenit hieman vettä pitävämpiin housuihin ja kenkiin.
Galddoaivin Safariksen pakettiauton takaovi aukeaa, ja tästä firman toimistohuoneesta saa kalastamaan tullut uutta päälle; neopreenisukilla varustetut keveät kahluuhaalarit, pehmeät kenkätöppöset. Aurinkolasit vielä silmille, ettei perhokoukku vaan eksy osumaan. Kasisolmulla viehe kiinni tuoreempaan ja kestävään siimaan, rasiallinen Aten itse tekemiä houkuttimia ja haavi reppuun. Sitten rantaan.
Kiven takaa
Joki on jaettu kalastuspooleihin. Kalastaja voi valita, haluaako kokeilla onneaan monenlaisista ottipaikoista vai saalistaa vain yhden poolin alueella. Atte neuvoi lunastamaan luvan joka pooliin, on sitten missä liki vuorokausi heitellä.
Kuivalla maalla treenaus alkaa siiman vetämisellä kelasta. Parin tunnin ujuttelun jälkeen alkaa kalastajan arkuus kadota, siima notkistua pyörimään ilmassa. Ranta-asemalta uskaltaudutaan isommille kiville heittelemään. Näppärästi kokelas vetää uutta pitkää siimaa kelasta ja suuntaa perhonsa keskemmälle jokea, sinne virtapaikoille.
Atte neuvoo ja kertoo perhostajan etiketistä: Anna siiman viuhua kymmenen minuuttia. Katso, onko joen varrella toisia tulijoita. Anna kohteliaasti tilaa kaikille perhostelijoille. Rokastaminen kielletty, eli ylävirtaan ei saa perhoa heittää ja tavoitella näin saalista helpommin.
– Jokivarressa on nyt varoituskyltit, sillä alkukesästä täällä intoutuivat jotkut rokastamaan ja se homma sitten piti lopettaa.
Tunnit kuluvat. Kuohut muuttavat muotoaan, poolit tulevat tutuiksi. Haalareissa tohtii kastautumaan nivusia myöten, kengät pitävät hyvin kivillä. Vapa vaihtuu toiseen, väliin kokeillaan pintaperhoa, väliin valitaan syvemmälle vesiin uiva kaksikoukkuinen. Viimein kauempana ison kiven takana vilahtaa lohi. Sen tosin huomaa vain Atte, ei perhostaja itse.
Atte seuraa ja neuvoo, ohjaa ja avittaa, mutta ei koko souvvin aikana itse tartu vapaan kalastaakseen. Pienen juomatauon jälkeen palataan poolipaikkaan.
– Käydäänpä katsomassa vielä se kivipaikka, siellä se lohi vielä saattaa olla.
Yön tullen onni käy
Ilta on vaihtunut yöksi jo aikaa sitten. Takana on kokopäivätyön verran perhostelua, uittelua, pinta- ja syvävesissä kuljeskelua. Heittoja heiton perään. Silmä ei ole vielä oppinut tunnistamaan kalan liikettä, pyrstön heilahdusta pintavedessä tai edes tuntemaan sen koukkailua perhossa. Viimein kello 3 aamuyön tunnelmissa lohi ottaa perhoon ja sen väsyttäminen alkaa.
– Ei tänne kalan takia tultu, vaan että saisi kokemuksen ja oppisi tämän heittotyylin, selvittää asiakkaan roolissa oleva kalastaja.
Kun lohi viimein tarttuu miehen vieheeseen, ei onnen tunteella ole rajaa. Jostain syviltä sopukoista kirpoaa esiin saaliin väsyttämiseen kiintynyt ihmismieli, jossa pelkkä siiman heittely ja tekniikka ei todellakaan ole sitä, mitä tulija oli tullut noutamaan. Saalis, sileä, kirkaskylkinen pallero, parikiloinen lohikomistus. Se on nyt hankittu, itse perhostettu.
Lyhyitten yöunien ja onnistutuneen kalareissun jälkeen jokivarteen palataan vielä aamulla. Nyt yläjuoksulla kalastaja on kuin kotijoellaan. Mielen on vallannut kaiken kattava rauha, vaikka koskien pauhu huumaa. Luonnon mindfullness näkyy liki joogamaisen rennossa kalastusasennossa. Aurinko killottaa, veden paine haalareissa tuntuu antavan lisää tukea heittokädelle. Siimaa tuntuu piisaavan vaikka seuraavaan koskeen asti, se piirtää taivaalle jo kasin ja linnun ja ties mitä kuvioita.
Niin kylpee mieli lohijoessa vielä pitkän aikaa, kotimatkan, paluun jälkeisen viikon. Ennen seuraavaa, nyt ehkä jo omin voimin ja avuin tehtävää perhomatkaa.
Riitta Kemppainen-Koivisto