Kun Sodankylästä ajelee itään päin parikymmentä kilometriä, tulee vastaan Kelujärven kylä. Jos pysähtyy kylälle ihailemaan maisemia, saattaa havahtua harvinaiseen ääneen. Sitä pitää oikein kuunnella. Takooko joku tosiaan jotain?
Takoopa hyvinkin. Lapin ainoa kyläseppä Pauli Postila siellä kalkuttelee niin tarve-esineitä kuin koristeitakin.
Pauli syntyi perheen neljäntenä lapsena kolmen tyttären jälkeen. Äiti ehdotti pojan nimeksi Simoa, mutta syystä, joka on jäänyt epäselväksi, isän tahtoi pikkumiehestä Paulin.
Pojan syntymän aikoihin isä Ali rakensi uutta pajaa. Läheisen koulun talonmies Nestori kävi seuraamassa rakennustyötä ja kuuli samalla, että perheeseen oli syntynyt poika. Siitä hän lausahti isälle ja työmiehille, että ”tuo Ali se tekee, mitä se itse haluaa!” Eli takoo, rakentaa ja hommaa ajallaan työlleen jatkajan.
Pauli, Paavo, Paavali ja Paulus -nimien juuret ovat latinan sanassa paulus, joka tarkoittaa nöyrää tai pientä. Vanhemmat miehet kantavat yleensä jotakin kolmesta ensin mainitusta nimestä, kun taas Paulus on yleistynyt myöhemmin. Nimipäivänkin Paulukset saivat allakkaan vasta 2015.
Sodankylän kyläsepällä on joidenkin lähiseudun etunimikaimojen lisäksi täyskaima, jolla on sama sukunimikin.
– Siitä oli joskus puhelinnumeroissa vähän häikkää, Pauli muistelee.
Lyhyt, napakka Pauli ei ole lähiympäristössä muuntautunut lempinimiksi. Yksi poikkeus sentään on.
– Yksi kyläläinen kun tulee pajalle, niin tervehtii että ”mitä Pakeli”. Eikä se minua häiritse.
Sepän työ on Paulille tuttua jo lapsuudesta. Ahjoon tarvittavat hiilet poltettiin silloin noin 10 kilometrin päässä pajalta niin, että siellä myös yövyttiin. Pauli muistaa viettäneensä öitä hiilenpolttopaikalla niin nimipäivän kuin synttäreiden aikaan. Äiti kuitenkin piti huolen, että juhlapäivä tuli huomioiduksi vaikkapa namupussilla.
Teksti: Riitta Tolonen
Kuva: Pekka Kustula
Pääset lukemaan Lappilaisen maksutta täältä
